Vai hirveä jousella

Jos suunnitelmat toteutuvat hirveäkin saa taas pian kaataa Suomessa jousella. Siis nuolella. Aikoinaanhan näin on ollutkin. Niille, jotka epäilevät nuolen tehoa hirventapossa, joudutaan yhteistuumin tuottamaan pettymys. Isokin hirvi kaatuu nuolella. Leikkaavat kärjet aiheuttavat suurten suonien katkeamisen ja erittäinnopean verenpaineen laskun. Lisäksi kärjet leikkaavat hermot kirurgin veitsen tavoin. Riistan kaatuminen ja kuolema ovat riittävän nopeita, olettaen, että osuma on siellä missä pitääkin. Tavoitteena on molempien keuhkojen läpäisy ja suurien luiden ohittaminen. Suomesta löytyy jo suuri ja kasvava joukko metsästäjiä, jotka kykenevät hirven kaatoon jousivälinein.


Faktat ovat kunnossa ja idea loistava. Esityksen takana olevat järjestöt ovat varmasti tehneet työnsä huolella. Kun valkohäntäpeuraa aikoinaan haviteltiin jousiriistaksi suuren maailman malliin, prosessi kesti vuosia. Ideaa lobattiin kaikilla tasoilla. Varovasti ja hiljalleen. Ainakin neljä eri maatalousministeriä oli vaikuttamisen kohteena virastoineen. Kansainväliset mallit tuotiin esiin ja kuinka ollakaan, valkohäntäpeuran jousimetsästys sallittiin ilman suurempia vastakaikuja. Ilmeisen hieno mahdollisuus
Suomelle ja metsästyksellemme.
Prosessi olisi voinut mennä toisinkin. Latviassa vastaavassa tilanteessa esitys kaatuikin vain pari päivää ennen käsittelyä. Eläinsuojelijat ryntäsivät Riikan kaduille ja kaatoivat kylmän rauhallisesti esityksen jousimetsästyksen sallimisesta maassa lähes kaikelle riistalle. Latvia otti pitkän takapakin ja metsästyksen edunvalvojat saivat pitkän nenän. Asia on kuulemma jäissä seuraavat kymmen vuotta. Jousimetsästys on ikiaikainen mutta samalla hyvin moderni jahtimuoto, jonka soisi jatkuvan sekä laajenevan myös hirveen. Hirvikannan säätelyn ratkaisijaksi jousimetsästäjistä tuskin on, mutta nyt tarjolla on aivan ainutlaatuinen tilaisuus kehittää metsästyskulttuuriamme muun maailman tasolle. Näin suuressa muutoksessa on varmasti varmistettu myös perinteisten suomalaisten hirvenmetsästäjien ja järjestöjen kanta asiaan. Tulevaa säädösmuutosta odotellessa voi siis ruuvailla rauhassa leveämpiä leikkaavia kärkiä
nuoliin.

Panu Hiidenmies

Villi liha – ekoteko!

 Eläintuotanto on kiistatta ympäristöä rankasti kuormittavaa, etenkin naudat märehtivät sellaisia metaanisettejä että ilmakehä köhii. Sika ja broileri ovat paljon ilmastosystävällisempiä, mutta ne pirut taasen syövät samaa ravintoa kun mekin.

 

Vapaana laiduntava lammas varmasti on ekolihaa, mutta ainakin meillä Helsingin  Lauttasaaressa oisi varmasti hankala sellaisia pitää. Minä tykkäisin. Kaikilla taloyhtiöillä olisi omat lampaat vapaana laiduntamassa. Kaupunki säästäisi ruohonleikkuurahat, pidettäis puistot niittyinä ja syötäisiin citylampaita. Pesutuvan viereen sisustettaisiin pieni idyllinen taloyhtiön teurastamohuone ja niin edelleen.

 

Kasvisten tuotanto ei tietenkään ole vailla vakavia ympäristövaikutuksia sekään.

Etenkin muodikkaat avocado ja kvinoa edustavat kasviksia joiden särpiminen ei ole sen kummemmin ekologista kuin ehkä eettistäkään. Avokadon suosion myötä raivataan metsiä pelloiksi kovalla kiireellä.  Avocado on metsän eläimille avokato. Eikä meksikolaisäiteellä enää ole niihin varaa.

 

Makkaraa tulossa.

Kvinoaa rahdataan laivoilla hipsterien hypisteltäväksi. Vaikka meillä mustikat mätänevät metsiin eikä kotoinen kaura kvinoalle häviä aineksena keittiöhifistelyssä saati ravintotieteellisesti.

 

Myös kasvisruokavalion sivuvaikutukset- lisääntynyt energian- ja vedenkulutus, ja erityisesti salaatin kulutuksen kasvun aiheuttamat päästöt ovat ranskalaisen ja yhdystvaltalaisten tutkimusten mukaan “tavallista” sekaruokavaliota suuremmat. Johtuen esimerkiksi kasvisuoan suuremmasta hävikistä.

 

Ja lopuksi Signe siivoaa pöydän.

Tietenkään villin lihan syöminen ei ratkaise mailman kansojen lihanhimon ympäristövaikutusongelmaa. Riistaa ei riitä edes Suomen joka kodin lihapulliin, villielukat loppuisivat äkkiä kesken jos ne oikeasti tarvittaisiin ruoaksi. Niinkuin Afrikassa on paikoin nähty: jos ei riista tuota metsästysturismin kautta, kaikki syödään. Metsästäjäin ekoturismi pelastaa silloin antiloopit. Kaikki Afrikkaan ekojahtiin.

 

Ja täällä kotona, metsästäväiset veljet ja siskot: syökäämme enemmän lähikasviksia ja nauttikaamme eksklusiivisesta ekoherkustamme kiitollisina ja metsän kuninkaallisia kiittäen.

Metsästetään, keräillään ja syödään kauden mukaisia superherkkuja.

 

Kuten vaikka rusakkomakkaraa.

Off-season ja sosiaalinen media

Kohta se on taas totta, kausi on ohi suurimmilta osin. Mitä sitten tehdään? No, ainakin sosiaalisen median keskustelupalstat täyttyvät kaikenlaisesta väännöstä. Osa on asiaa ja osa – no, ei niin asiaa.

Olen pohtinut kuluneen viikon aikana tätä sosiaalista mediaa hyvinkin paljon, jo senkin takia, että se on osa työtäni. Se olisi myös monelle metsästysseuralle hyvä ikkuna ulospäin. Voi kertoa asioita mitä seurassa tehdään ja mitä kaikkea myös metsästyksen ulkopuolella touhutaan. Monella on nuorisotyötä, talkoita, riistanhoitoa näin ensialkuun mistä kannattaa suurelle yleisölle viestiä. Se voi antaa metsästyksestä ymmärtämättömälle ihan erilaisen viestin kuin alunperin on ollut ajatus lukijalla.

Off-season tekemistä, jos ei jaksa roikkua somessa 🙂

Omassa metsästysseurassani on saatu sosiaalisesta mediasta myös ihan aineellista hyvää, joku on jakanut  loppuneen ampumaklubin ilma-aseita. Se on saatu nuorisotyöhön. Ollaan saatu myös sitä kautta ihan rahaa nuorisotyön toteuttamiseen alueellamme.

Sitten se sosiaalisen median toinen puoli; avoimuus. Sosiaalinen media on mahdollistanut tietenkin ihmisten helpomman yhteydenpidon. Nimikin sen kertoo; sosiaalinen ja media. Itse arvostan avointa ja keskustelevaa ilmapiiriä, joskus saa vaikka vähän kipinöitä lennellä. Monesti se vie asioita eteenpäin ja saa ihmiset vaikuttamaan.

Ollaan siis mukana keskusteluissa!

 

Tanja Heikkonen

 

Turhia peltoja

Pakkanen ja lumi vyöryvät eteläiseen suomeenkin. Riistaeläimet saavat kelpomuistutuksen, että olemme osa pohjolaa. Syvä lumi ja niukat ruokavarat asettavat sorkkariistan koetukselle. Riistapellon vuodenkierto lähenee loppuaan. Vain kaalinvarret ovat enää jäljellä. Lumen keskeltä sojottavat tikut ovat ainoa muisto metsästäjien keväällä, kasvukauden kynnyksellä aloittamasta projektista, jonka tavoitteena oli ravita riistaa. Peurojen, metsäkauriiden ja hirvien puhtaaksi kaluama pelto on jänisten temmellyskenttä kunnes viimeisetkin piikit on syöty.

Vaikuttaa hullunkuriselta, että yltäkylläisyyden keskellä pohdimme riistan hyvinvointia. Aikaisin keväällä pohdimme oikeiden lajikkeiden valintaa ja kiertoviljelyn tarpeita. Keväällä pohjustamme peltoa ja kylvämme. Kesä on jännitystä täynnä. Onnistuuko riistapelto? Tarjoaako se tuhdin biomassa – aterian riistalle syksyn ja talven mittaan?

Onnistuessaan riistapelto on vankka ravinnonlähde ja riistan suojapaikka. Kun luontainen ravinto syksyn edetessä rapistuu ja heikkenee, eläimet suuntaavat riistapeltoon. Vain riistalle suunnitellut ja toteutuneet pellot yleistyvät edelleen ja siemeniä saa jo helposti. Riistapellot eivät olekaan turhuutta. Ravinnon lisäksi ne tarjoavat myös tekijälleen mielihyvää eli hyvinvointia.

Panu Hiidenmies