Avoimuutta

Pitkän metsästyspäivän jälkeen on mukava seurata sosiaalisesta mediasta miten koepäivät on sujuneet. Isot kilpailut lähettävät live-lähetyksiä kritiikeistä ja palkintojenjaosta.
Joskus kuuluu ja joskus ei. Mukava on kuunnella miten päivä on sujunut.
Tuloksetkin halutaan nähdä heti. Huomenna tai ensi viikolla riitä.
Avoimuus sanelee tätäkin toimintaa. Mietinkin, että milloin esimerkiksi noutajien, seisojien, spanieleiden yms kisoista joissa on mahdollista seurata livenä loppukahinoita?
Joku sanoo, että siitä tulee vaan sanomista ja spekulointia. Tulee sitä jokatapauksessa. Kokeillaan avoimuutta vielä enemmän.
Tanja Heikkonen

Rakkaat kanalinnut

Kanalinnut ovat lähellä meidän sydäntä. Miksiköhän? Ehkä juuri metsäkanalinnut ovat antaneet särpimen pulavuosina, silloin kun niitä oli. Linnustus on trendikästä nyt. Kun metsästäjä saa linnun, jaetaan kuva heti kaikille. On tärkeää osoittaa olevansa kykenevä linnun saantiin. Pulska metsästäjä ei tosiasiassa tarvitse linnun lihaa ja luista keitettyä lientä ravinnokseen. Onneksi useimmiten sentään riistaillallisen raaka – aineiksi. Maksa, sydän ja kivipiira menevät yhä useammin koiralle.

Kaikki kanalintumme ovat kauniita. Suorastaan kuvauksellisia. Komea metsokukko on kiistatta vaikuttava ja ryminälähtö lyö metsästäjän adrenaliinin tappiinsa. Koppelo on kaunis ja feminiininen. Hyvin suomalainen.

Teeret, riekko ja pyy. Kaikki ainutlaatuisia, maukkaita ja omintakeisia pyydettäviä. Onkohan missään muussa maassa kuin Suomessa yhtä innokasta ja perehtynyttä sekä monipuolista metsälintujen pyyntikulttuuria kuin Suomessa. Ei varmaankaan. Kanalinnut ovat rakkainta riistaamme.

 

Voimakas stressipiikki tulossa

Hyvinvointiyritykset tekevät hyvää tiliä. Ihmisillä on asiat monessa mielessä paremmin kuin koskaan, mutta pahoinvointia esiintyy tai se tunnistetaan aiempaa useammin. Tarjotaan vaihtoehtoja fiiliksen parannukseen ja stressin hallintaan. Metsästys luo hyvinvointia, sanotaan. Olen havainnut sen luovan muutakin. Parhaimmillaan jahti on luonnollisimmista luonnollisinta fyysistä ja henkistä luonto mindfullnesia. Pahimmillaan se on stressaava jahtihelvetti.

Hirvi, hirvenmetsästys, lihanjako ja koirat. Ai ai. Hirvijahdin aloitusta edeltävä aika on monelle työstressiä kovempi paikka. Vanhat vääryydet nousevat pintaan ja suuret tunteet eivät pysy piilossa. Tutkittuani aihepiiriä hyvin läheltä ja myös sisältä, olen vakuuttunut siitä, että hirvijahdin lähestyminen nostaa monen verenpainetta. Jahtiin liittyy oikeudenmukaisuuskokemuksia, voimakkaita tunnelatauksia, onnistumisia ja epäonnistumisia. Hirvikoirien käyttö ja lihanjako nousevat keskiöön. Epäoikeudenmukaisuus passipaikkojen jaossa ja kavereiden suosiminen. Kuulostaako tutulta? Miksi moni jää pois jahdeista? Erilaiset persoonat kolahtelevat yhteen suurien tunteiden viedessä jahtia. Tämä voi olla hyväksikin jos elämässä ei muuten ole tarpeeksi jännitystä. Ehkä juuri tämä tekee osalle jahdista niin puoleensa vetävän.

 

Jahdin lähestyminen laittaa puhelimet laulamaan. Käsitellään hirvikokouksena asioita etukäteen ja jälkikäteen. Harva sanoo sanottavansa itse kokouksessa. Koirajahdin aikakaudella lähes kaikki ristiriidat ja paineet juontavat juurensa koiriin. Tutkittuani aihetta lähes viisitoista vuotta, totesin ylivoimaisesti suurimman osan jahtiporukoiden sisäisistä ristivedoista johtuvan suoraan tai välillisesti siitä, kuinka koirien kanssa toimittiin ja kuinka koiranohjaajien keskinäinen dynamiikka ja heidän arvostuksensa sekä koirien käytön tasapuolisuuskokemus toteutui.

 

Huojentavaa on se, että tismalleen samoin tuntuu olevan Ruotsissa. Jahdin lähestyessä puhelimet käyvät kuumina ja jahdinjohtaja saa osansa. Väki pyrkii asemoimaan itsensä suotuisasti ja soppaa keitetään tulevaa hirvikoitosta varten. Fiksuimmat pysyttelevät ulkokehällä. Tässä olisi äärimmäisen kiinnostava tutkimusaihe jollekulle innokkaalle. Seuratkaapa tilanteen kehitystä ja ilmoittakaa jos olen väärässä passissa.

 

Panu Hiidenmies

Luopumista

Jokainen koiranomistaja sen tietää. Luopumisen tuskan. Moni iäkkäämpi koiranomistaja/metsästäjä sanoo, että tämä on sitten minun viimeinen koirani. Omaa ei haluta jättää toisten haitaksi.

Vaikka nämä ovatkin meidän luona pienen hetken, kerkeävät ne tehdä melkoisen kasan muistoja, opettaa meitä ja olla sinä parhaana kaverina metsällä.

Jokainen koiralla metsästävä tietää, miltä minusta on tuntunut tänä keväänä. Kaksi vanhinta saavat viimeistä väriä pintaan. Veteraani-ikäiset ovat hyvässä kunnossa, mutta varsinkin seisojalle on tullut löysää kaulanalusnahkaa ja käytös muuttunut pentumaiseksi. Olen jo totutellut ajatukseen, että jonain päivänä Ruutia ei ole. Silti uskon, että vielä pari syksyä me metsästetään vanhuksen kanssa. Toki säästeliäämmin kuin hurjina nuoruusvuosina, mutta kyllä talon paras koira saa vielä juosta.

Sitä toivoo, että toinen saa lähteä aikanaan saappaat jalassa ilman suurempia sairasteluja.

 

 

Paljon hyviä muistoja. Toivottavasti lisää vielä tulossa veteraanin kanssa.

 

Tanja Heikkonen

 

 

Matoja, kirppuja ja erityisesti nenäpunkkeja

Jahtikausi on aivan ovella. Karvaisten jahtikaverien kuntohuippua valmennetaan kauteen. Mieleen hiipii paha paha mörkö. Onko meidän koiralla nenäpunkki? Kuinka häpeällistä jos nenä ei toimikaan. Linnut, hirvet ja jänikset karkaavat. Kaikki näkevät epäonnistumisen. Eläinlääkärille mars!

Kuinkahan monta epäonnistunutta metsästyskoirien koetta on selitetty nenäpunkilla? Tai pieleen mennyttä jahtitilannetta? Paras kuulemani selitys hakemattomalle koiralla oli, ”akka perhana juotti eilen piimää koiralle”. Tiesipä yksi hyväkäs kertoa, että koepaikalle ei tule ajaa yli 80 km/h:ssa. Muutoin häiriintyy koiran herkkä vainujärjestelmä.

Hyvät koirat haukkuvat, seisovat ja ajavat paremmin kuin huonot. Mutta nenäpunkki. Se on salaperäinen ja vähän pelottava. Koiranomistajien mielenmurhe nro 1 on juuri nyt se, onko oma koira mahdollisesti saanut nenäpunkkitartunnan ja syksyn jahdit ovat veitsenterällä. Kesästressin välttämiseksi ja oman mielen rauhoittamiseksi suosittelen lämpimästi eläinlääkärin vastaanotolle suuntaamista;). Ja lääkeyhtiöt tykkäävät.

 

Panu

 

ASELUPAPELLEILYSTÄ: PORKKANA OLISI KEPPIÄ TUOTTAVAMPAA

Poliisin palvelusta ei voi valittaa. He todella yrittävät tehdä elämästä mukavaa metsästäjälle ja
ammunnan harrastajalle. Kaikki näytöt, kysymykset ja tilanteet sujuvat mukavasti.
Tapaamamme virkahenkilöt eivät omituisia sääntöjä keksi. Siihen tarvitaan poliitikkoja.
Viimeisin tuore osoitus tästä omalla kohdallani oli, että poliisilta tulee ystävällinen muistutus
siitä, että uusien sääntöjen mukaan erään käsiaseeni lupa on nyt kypsästi viisivuotias ja
minun on todistettava että harrastukseni jatkuu. Tai pyssy haetaan pois.
No meikäläisen kalenterissahan ei tällaista merkintää ollut, eli ilman ystävällistä
muistutuskirjettä poliisilta olisi tullut isoompi ongelma. Siitä kiitän kauniisti. Ongelmaa
harrastuksen jatkumisen todistamisesta ei ole. Kuulun kahteen ampumaseuraan ja yhdenkin
todistus harrastuksesta riittää.
Jos lupa on myönnetty metsästyksen perusteella, pitää todistus hankkia
riistanhoitoyhdistykseltä, ja ainakin meillä päin se maksaa 27 euroa. Kylläpä se oikeasti pitäisi
riittää, että elää kunnolla ja on kelvollinen aseita omistamaan. Tai sitten pitäisi autoilijat laittaa
ajokokeeseen vähintään viiden vuoden välein. Moottoripyöräilijöistä puhumattakaan.
Arvokasta poliisin työaikaa kuluu tässä touhussa harrastuksen jatkumisen kyselyihin. Ja
ampumaseuran jäsenyystodistus riittää. Kukapa ei sellaista saisi? Ja mitä se todistaa? Ei
paljoa.
Varmasti tämän hienon säännön tarkoitus on kerätä käyttämättömiä, potentiaalisesti
vaarallisiin käsiin joutuvia pössyköitä pois. Tarkoitus hyvä, keino auttamattoman kömpelö.
Tuloksena kuluja, eikä todennäköisesti edes marginaalisia hyötyjä yhteiskuntamme
turvallisuuden lisäämiseksi.
Turhien pyssyjen poijes keräily on hyvä idea, mutta se toimii vain porkkanalla, ei kepillä.
Tämän “osoita harrastuksesi viiden vuoden välein” pelleilyn tilalle pitäisi julistaa “maksamme
100€ käyttämättömästä pyssystäsi” kampanja. Jopa saatais muutama junanvaunullinen
pyssyrautaa sulattoon vietäväksi. Ja säästyisi todistelurumban aiheuttama
byrokratiakustannus, työajan menekki sekä ylenpalttinen harmitus ja päänsärky.
Muistakaa käydä ampumaradoillanne. Siihen on muitakin syitä kun harrastuneisuuden
todistamisen tarve.

Lyijystä harmaita hiuksia metsästäjille

Lyijy on paitsi myrkyllistä, myös sangen kiusallista monessa mielessä. Me metsästäjät olemme tottuneet ampumaa lyijyllä, emmekä millään soisi asiaan puututtavan. Olen itsekin purnannut lyijyn puolesta ja ollut tehokkaasti jarruttamassa muutoksia lyijyammusten käytössä vuosikausia.

Otin laajan verenkuvan todistaakseni, että kymmeniä vuosia lyijyllä ammuttua riistaa syöneenä elimistöni on puhdas raskasmetalleista. Näin olikin. Mitään normaalista poikkeavaa ei löytynyt. Kaikkihan on siis hyvin ja jatketaan niin kuin ennekin. Sitä paitsi korvaavat hauli -ja luotimateriaalit ovat kalliita, kiirehdin julistamaan. Käy kukkaron päälle ympäristöystävällisyys.

1996 voimaan astunut lyijyhaulien kielto vesilinnustuksessa sakkasi käytännön metsästyksessä jonkin aikaa. Ei oikein tahdottu millään uskoa ja ymmärtää, että lyijyhaulit todella kiellettiin. Osa vesilinnuista ammuttiin lyijyllä, vaikka aine oli jo kiellettyä.

Nyt lyijykieltoa ajetaan perusteellisella valmistelulla ja hienoilla argumenteilla. EU:n koneiston esittämät rajoitukset lopettaisivat lyijyn käytön käytännössä kokonaan rata – ja metsästysammunnassa. Asia on metsästäjien ja metsästyksen brändin kannalta erityisen haastava ja aiheuttaa harmaita hiuksia. Me metsästäjät emme pidä siitä, että muut, varsinkaan Brysselin virkamiehet, sotkeutuvat asioihimme.

Juuri kun olemme saaneet luotua metsästyksen ylle trendikkään ekoleiman hyväksyttävänä ja luonnonläheisenä elämäntapana, todetaan julkisesti meidän kylvävän myrkkyä luontoon ja riskeeraamme vielä perheemmekin syöttämällä heille lyijypitoista riistaa. Kaikki esitetyt väitteet eivät ole lainkaan tosia ja vahvoja vasta-argumentteja löytyy lyijyn todellisesta vaarallisuudesta. Mutta. Lyijy on myrkyllistä.

Strategisen tason hiuksia harmaannuttava kysymys kuuluukin, onko tilanne niin pitkällä, että lyijykielto menee maaliin saakka EU tasolla. Mikäli näin on, on syytä pohtia metsästyksen brändiä siinä valossa, kuinka näyttäytyy myrkyllisiä ammuksia loppuun saakka puolustava ja lopuksi rökäletappion kärsivä harrastajakunta. Vaihtoehtona voisi olla ympäristöasioissa aktiivinen edelläkävijä, joka säilyttääkseen ekoelämäntapansa on valmis radikaaliin muutokseen etunenänässä.

Hiukseni ovat hieman harmaantuneet ohimoilta. Olen kuullut sen lisäävän charmia. En tiedä johtuuko se lyijystä, lyijyn ympärillä vellovasta keskustelusta vai terveellisistä elämäntavoistani. Olen päättänyt kuitenkin laittaa myös vastedes piippuun vain lyijytöntä. Toisaalta totuttaakseni kukkaroani kovenevalle rasitukselle,  ja toisaalta menestyäkseni ekometsästäjäkeskusteluissa jatkossa. Molemmat tulevat olemaan näet koetuksella.

 

Panu Hiidenmies

Koirakuri pidettävä

Luonto herää parhaillaan. Pohjolan kasvillisuus puhkeaa kukkaan ja pian maasto on vehreimmillään.
Riistaeläinten lisääntymisaika on käsillä. Koirakuri on pidettävä. Takavuosina koirien kiinnipitoa painotettiin
selvästi enemmän. Ilmeisesti oppi on mennyt perille, koska nykyisin ei muistuteta koiranomistajia
aikaisempaan tapaan. Valtoimenaan lisääntymisaikana juokseva koira on kuitenkin yhtä peto kuin
aiemminkin.
Metsästäjälle irtipäässyt jahtikaveri on tarkoittaa painajaisen alkamista. Koiran irtipito ei ole sallittua
keväisin. Moni ei myöskään tiedä tai välitä siitä, että irtipitoon vaaditaan aina maanomistajan lupa.
Valtoimenaan juokseva koira voi aiheuttaa vaaratilanteita liikenteessä itselleen ja muille tielläliikkujille.
Ilman tutkaa maastossa viilettävä koira voi kadota ja perheenjäsenen kohtalo jää ehkä ikuisiksi ajoiksi
selvittämättä. Koiran voi myös tappaa mastossa liikkuva susi tai koirasusi. Irtipäässeelle on karuja
kohtalonkulkuja tarjolla.

 


Aidon metsästäjän ja luonnonhoitajan huolenaiheena on aina myös riista. Muniaan hautovat emolinnut ja
vasojaan hoivaavat hirvieläimet elävät nyt erityisen herkkää aikaa. Jäniksen pojat ovat vain nyrkin kokoisia
ja metsästyskoira häiritsee irti ollessaan alkavaa elämää. Annetaan luonnon taas näyttää kasvun ihme
rauhassa, eikä unohdeta edes vahingossa veräjää auki.

Panu Hiidenmies

OAC -liukulumikengät tositoimissa tunturissa

 

Helmikuussa katsoin päältä, kun Piirisen Lassi eteni sujuvasti hangella, pelloilla ja pusikoissa fasaanitreenipäivänä OAC-liukulumikengillään. Kädet vapaana haulikkohommiin ja koiran ohjuuseen. Ajattelin, että tuota keksintöä pitää päästä testaamaan.

 

Riekkoretkemme Angelin tunturiin tarjosi tilaisuuden. Pakkausvaiheessa jo huomaa yhden mukavan ominaisuuden: suksipussi on mukavan lyhyt takseihin ja muihin ajoneuvoihin ängetessä. Siteet tietenkin ottavat vastaan melkeinpä millaiset sandaalit hyvänsä, sekin on mukavaa, saa pitää lempparivarsikenkiä hiihtäessäkin.

 

Hanki oli haastava maaliskuun lopulla: koira upposi, ja niin upposi pitkä metsäsuksikin. Liukulumikenkä pysyi  pinnallaleveänä laitteena hiukan paremmin kuin perus maastojärvinen. Mutta pehmeimpiin kohtiin lyhyt lauta romahti kyllä kepeästi.

 

Tunturilaaksojen koivikoissa emme päässeet oikein lintuja hakemaan, joten nousimme tunturiin. Kovalla tunturin laella liukulumikenkä ei ole oikea etenemismuoto. Joten sukset pois ja kävelylle.

 

Jäistä tunturinrinnettä on tuskallista tulla alas, kun ei ole kanttia. Ei ukossakaan, muttei suksessakaan. Ja kun ukossa on huonosti kanttia, olisi sitäkin tarpeellisempaa että suksessa on!

EA siteen ansiosta korkevartinen, jalkaa tukeva metsästyskenkä passaa sukseen hyvin. Ja on tarpeen, koskapa pahassa maastossa vinksahetlua sattuu tämän tästä.

 

Pilkkipäivänä taas liukkari oli mitä mainioin vaihtoehto. Myös kuvaushommia ajatellen: lumikenkää vikkelämpi (se liukuu sittenkin!) mutta suksea ketterämpi sauvattomassa työskentelyssä kameran, pyssyn tai pilkin kanssa.

 

Joten jahtikuksan erittäin mutu-henkisen testin tuloksena toteamme, että lumessa liikkumista harjoittavalle henkilölle liukulumikenkä on erittäin hyvä ja suositeltava hankinta etenemisvälinevarastoon.

 

Mutta jos retkenne suuntaa tunturin laella tai jyrkkiin mäkiin ylipäänsä, ei liukkari liene paras vaihtoehto. sille retkelle. Kotimetsien tasaisempiin jäljitystohuihin ja toimintaan liukulumikenkä on loistava keksintö.  Minun tavlisesta metsästyksestä ni 90 %  tapahtuu maastissa jossa liukkarit toimivat täydellisesti!

 

Olli Kangas

Turvallisuus ja tieto

Jousimetsästys yleistyy Suomessa aivan kuten tiedossa ja suunnitelmissa on ollut. Valkohäntäpeuran ottaminen mukaan jousiriistaksi pari vuotta sitten oli pitkän kehityksen tulos. Muutos toi jousen käytön aivan uudelle tasolle metsästyksessä. Suomi otti muutoksella askeleen kohti maailmalla tunnustettua perinteistä metsästysmuotoa. Uutiset jousijahdin etenemisestä ja onnistumisesta ovat menneet hyvin.

Uuden kulttuurin toimia olisi hyvä seurata. Suomen riistakeskuksen pitämään Oma riista palveluun olisi hyvä lisästä saalisilmoituksen kohtaan mahdollisuus ilmoittaa käytetystä aseesta. Näin saataisiin arvokasta tietoa jousiaseen käytön määristä. Tässäpä vinkki riistahallintoon.

Myös turvallisuuteen on syytä panostaa. Erityisesti jousiaseen käyttäjät ovat omaksuneet puupassin käytön. Vaikka puupassin käyttöön keskitytään ja se osataan, voi haavereita tapahtua. On tapahtunut jo Suomessakin.

Alan järjestöt voisivat järjestää turvallisuuskoulutuksia puupassin käytöstä ja ennenkaikkea metsästäjävakuutukseen tulisi lisätä ominaisuus, jolla putoamisista aiheutuneet vahingot korvattaisiin. Samalla vakuutuksella voitaisiin korvata kiväörivarustein torneista metsästävien putoamisesta aiheutuneet vahingot. Tämä ennen kuin joku loukkaa pahasti itsensä.

Tree stand safety instructor
Panu Hiidenmies