Floridalainen riesa: burmalainen python

En tiedä keksikö joku olio avaruusaikoja sitten tuoda ihmisen maapallolle jännittäväksi riistaeläimeksi. Ja sitten kaikki meni pieleen ja riistasta tuli isäntä. Joka tapauksessa ihminen on maapallon ehdottomasti yleishaitallisin vieraslaji.

 

Se esimerkiksi keksii tuoda maapallon toiselta laidalta lemmikikseen kärmehiä. Niistä se markkinoi oikein muodin, ja kärmeskauppa käy hyvin Etelä-Floridassa. Pahaksi onneksi kauppiailla ei ole minkäänlaista velvoitetta kertoa myymistään matosista asiakkaalle yhtään mitään. Esimerkiksi sitä, että söpö pikkukärmes kasvaa kolmessa vuodessa kolme metriä pitkäksi hirviöksi, joka syö muutaman labradorinnoutajan verran elävää lihaa viikossa.

Python puristaa Donnan rannetta kipeästi.

Kun pitovaikeudet iskevät, tollot luonnosta vierantuneet ihmiset päästävät käärmeensä vapaaksi. Etelä-Floridassa burmalaisesta pythionista on tullut erittäin vakava ihmisen aiheuttama ongelma Everglades-suoalueen herkälle luonnolle. Niinpä osalvaltio on palkannut liudan metsästäjiä hävittämään niitä. Pääsin mukaan pythoneuta metsästämään.

 

Ammattikäärmeenmetsästäjä Donna Kalil näytti minulle kuinka python otetaan käsin kiinni. Pulssi on kohtuullisen korkealla kun lähestyn ensimmäistä pythonia. Parimetrisen madon nappaaminen onnistuu kuitenkin ja hengityskin tasaantuu nopeasti.

 

Tietenkin käärmeen voisi ampua haulikolla ja moni ampuu kiväärilläkin. Mutta Donna on purist: häen mielestään on paljon siistimpää ottaa eläin käsin kiinni ja ampua sitten kuoliaaksi päälaukauksella. Eläinten ystävä ei halua tehdä haavakkokäärmeitä. Sitä paitsi tärkein osa palkasta tulee käärmemitalla- joten pakeneva haavakko on yhtä kuin menetetty palkkio.

Olli lievästi pöllämystyneenä ensimmäisen pythonin kanssa.

Donna kiiruhtaa pakenevan käärmeen perässä, ja ottaa hiukan huolettomasti kiinni. Sillä seurauksella että käärme saa kuristusotteen hänen ranteestaan. Koska käärme on “vain” reilu kaksimetrinen, kivulias tilanne saadaan vääntämällä ohi.

Niin kuin on monen älykääpiö-ihmisen aiheuttaman vieraslajiongelman kanssa asian laita, ei tätä  kaikkiruokaista supersyömäriä saada enää Floridasta pois. Mutta tehokkaalla hävittämisellä ehkä saadaan vahingot pienemmiksi, luonnon momimuotoisuutta suojelluksi.

Kolmemetrinen python voi kuristaa ja nielaista miehien mittaisen alligaattorin. Donna on löytänyt sellaisia perkaamiensa jättikäärmeiden sisältä.

 

Olli Kangas

Hyvä lintuvuosi tulossa – muistetaan nauttia

“Ei oo lintuja, minä olen ajellut koko kesän ja yhtään lintuja en ole nähnyt”. Tämä jokavuotinen virsi tuntuu olevan tuttua useiden metsästysseurojen kokouksissa.

Tottahan se on monta vuotta ollut, että lintukannat ovat heikot. Tämänvuotinen kannan kasvu kuitenkin kertonee siitä, että sitä siementä on metsissä ollut. Se ei ole vain löytynyt autosta.

Tänä syksynä olen kouluttanut maltillisesti nuorta koiraa ja joko minulla on aivan saakelin hyvä linnun löytäjä jo puolivuotiaana tai sitten niitä lintuja on. Jätetään tämä vastaus lukijan päätettäväksi.

 

Jahtikuksan instagrammissa toteutettuun kyselyyn vastasi noin kaksi sataa. Mitään tieteellistä pohjaa kyselyllä ei ole. Musta tuntuu -kysely antaa kuitenkin osviittaa metsästäjien mielipiteestä.

 

Kanalintuja ei ajeta sukupuuttoon metsästämällä. Laitetaan ennemmin suomalainen yhteiskunta, metsätalous ja muut muuttujat syyksi. Metsästyksen vaikutus eri lähteiden mukaan on 10-15 %, yksinään kanahaukka pystyy tekemään isomman vahingon.

Mikä on sitten kanalintujen huippuvuosi, vanhempi sukupolvi muistanee vielä ne ajat, kun lintua oli pilvin pimein ja tuskinpa me siihen enää päästään. Ajat ja olot ovat muuttuneet.

Varsinkin teeripoikueet vaikuttavat onnistuneen hyvin Pohjois-Pohjanmaalla.

Muistetaan nauttia tästä vuodesta, kun lintuja on ja kohdistaa pyynti niihin nuoriin lintuihin, joiden selviytymisprosentti talven yli on heikko. Tuo se metsästykselle mielekkyyttä, kun aina välillä näkee linnun ja koira pääsee toteuttamaan itseään.

Väitän, että metsä on sellainen paikka, joka antaa sieltä ei oteta. Huonoina vuosina lintusaalis on luonnollisesti heikompi kuin hyvinä. Kaava on hyvin yksinkertainen; silloin kun lintuja on niin niitä löytyy, silloin kun niitä ei ole niin niitä ei niin löydy.

 

Hienoa on huomata, että vaikka me metsästäjät ollaan innoissamme aina rajoittamassa omia oikeuksiamme niin valtio antaa meille mahdollisuuden kokeilla pidempää linnustusaikaa. Käyköhän tässä nyt samallailla kuin alkoholilaki-uudistuksessa? Eli ei mitenkään.

 

Tanja Heikkonen

 

Metsästys on maanomistajan asia

Kaikille metsästäjillekään ei ole selvää, että metsästysoikeus kuuluu yksiselitteisesti maanomistajalle. Ainoastaan rakentavalla vuoropuhelulla maata omistavien kanssa metsästysasioita voidaan hoitaa Suomessa pitkällä aikavälillä hienosti. Keskustelukumppanina metsästäjällä on maanomistaja. Haasteita voi tulla. Sekä maanomistajakunta, että metsästäjäkunta ovat murroksessa. Voi olla, että keskimääräiset tilakoot suurenevat ja neuvottelukumppanit harvenevat, mutta vahvistuvat. Voi olla, että maanomistajat näkevät maaomaisuutensa arvon erilaista lähtökohdista kuin aiemmin. Jollekin metsästys on punainen vaate ja toiselle sillä on suuri itseisarvo.   Lisäksi voi olla, että maanomistaja ei olekaan tuttu maanviljelijäperhe lähinaapurista, vaan kaupungissa tai ulkomailla asuva henkilö. Yhteydenpito ei olekaan enää samanlaista kuin aiemmin peijaispäivänä.

Metsästäjä voi jatkossa olla yhä useammin maaseutupaikkakunnalla asumaton, asialle vihkiytynyt harrastaja. Tai hyperaktiivinen maalle muuttanut elämäntapametsästäjä. Aikaisemman tutun perushirvimiehen sijaan on ehkä tullut kokonainen metsästyskoiriin hurahtanut perhe. Odotukset metsästysmahdollisuuksia ja itse metsästystä kohtaan uudistuvat. Tilanteet ja roolit muuttuvat, mutta maanomistukseen lainsäädännöllä liitetty metsästysoikeus on ja pysyy. Voi se olla pysymättäkin. Aika ajoin joku uskaltautuu esittämään metsästyksen ja maanomistuksen sidonnaisuuden erottamista. Ajatus on tuhoon tuomittu. Varsinkin kun metsästysoikeuksien arvostus ja konkreettinen arvokin ovat kasvavia.  Metsästäjän pitää osata itse jahtitaitojen lisäksi myös viestiä, neuvotella ja tehdä rakentavaa yhteistyötä. Metsästäjän kannalta paras neuvottelukumppani on tyytyväinen maanomistaja.

 

Panu Hiidenmies

Ilman harjoitusta, metsään meni se…

Aloitteleva jousimetsästäjämme kokeili uutta joustaan ja totesi, tämähän on mainiota, ihan kuin rynkyllä ampuisi,
kyllä minä tämän diopterin osaan. Muutaman harjoituskerran jälkeen ei kun rinta rottingilla ampumakokeeseen.
Noh, heti ensimmäinen nuoli lähti lentoon ennenkuin laite oli edes tähtäysasennossa. Ei ollut laite tuttu joten sankarimme ampui hutin
ennenkuin edes tähtäsi. Oli kuulemma ensimmäinen kerta, kun joku ampuu koko taulusta ohi. Nuoli kyllä löytyi.  Mutta siitäpä alkoikin tärinä ja tohina, merkki tuli mutta ei niin kovin komeasti.
Joten kehotan muita jousimetsästäjän alkuja ensin harjoittelemaan ja sitten vasta merkkiä ampumaan.
Tuosta viistastuneena hankkiuduin oppia saamaan. Helsingin jousiammuntahalli sitä antaa Konalassa ja siitä alkoi oikea opettelu.
Pari sataa laukausta, ja jousi kiristettynä 50 paunaan alkaa jo pysymään hyppysissä. Kyllä se siitä!
Sama koskee kivääritouhua, jonka pitäisi olla tutumpaa. Juttelin männä viikolla kivääriguru Juha HIrven kanssa. Hän painotti sitä, että oma ase ja jahdissa käytettävät patruunat on tunnettava, pitää käydä radalla ja uhrata jahtipaukkuja treeneihin. Jos nimittäin haluaa ampua tarkan ja turvallisen kudin oikeaa maalia kohti. Joten nöyrin mielin hankkiuduin radalle ja roilotin pari lootaa lapualaisia pitkin seiniä. Kyllä se kasa pienenee.
Menkää ystävät radalle. Vaikka olisitte kuinka hyviä kaikessa.
Kuti menee metsään ilman harjoitusta. Älä sinä mene metsään ilman harjoitusta.
Olli Kangas

Nyt se alkoi: naakkatalkoot

Viikolla se loppui – neljännesvuosisadan rauhoitus naakan suhteen. Rauhoitusvuodet tekivät niin sanotusti hyvää naakkojen määrälle, niitä alkoi parveilla riesaksi asti. Tässä ei päde edes kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelu – naakka on samanlainen riesa molemmissa.

 

Hävettää myöntää, mutta olin keskiviikkona ensimmäistä kertaa roskalintu -jahdissa, kyllähän tämä kuuluisi kansallisvelvollisuuteen metsästäjänä, mutta jatkossa aion parantaa tapani.

Jahtiaamu oli aivan yhtä kuuma kuin muutkin kuluneen viikon aamut ja toi oman hikisen mausteensa hommaan, liekö naakoillakin ollut helleuupumus, kun alkuun niitä ei juuri näkynyt. Ääni vaan kuului jostakin. Mikäköhän siinäkin on, että naakan ääni kuulostaa samalta läheltä ja kauempaa?

 

Kokeilimme jahdissa myös huuhkajan kuvaa sekä “minikaatopaikkaa”. Muut houkuttimet eivät vaan maatilan ympäristössä toimineetkaan, kun niin sanottuja luonnollisia ravintohoukuttimia on sen verran paljon.

 

Lantala toimi hyvänä houkuttimena, siihen naakkoja kertyi useamman kerran aamun aikana. Metsästys tapahtuu hiippailemalla lantalan luokse.

Naakkoja on vaikea huomata ennenkuin ne pomppavat lentoon. Ja nekin pirut osaavat valita lentoreittinsä hyvin.

 

Jahti jatkuu, nyt on ensimmäiset naakat ammuttu osaltamme. Jahdin lomassa tuli mietittyä, että naakka toiminee hyvänä treenilintuna siinä missä varikset ja lokitkin koirahommissa.

Tanja Heikkonen

 

Tosipilkkijä vs. nautiskelija 

Eilisissä pilkkikisoissa minulle selvisi, että mikä ero on tosi pilkkijän ja nautiskelijan välillä. Itse hakeudun aina naama aurinkoon päin. Tosipilkkijä voi jopa kääntää selkänsä auringolle, luodakseen varjon pilkkireiän ympärille ja houkutellakseen kalat sitä kautta.  

 

Sotkamolainen Otto Kuvaja on kevättalven pilkkijä. Mies kiertää mielellään pilkkikisoja. Kainuussa kisoissa saa olla yli 65-vuotiailla akkuporakone apuna jään kairaamisessa.

Sotkamolainen Otto Kuvaja myös kertoi minulle, että tosi pilkkimiehet saavat narrattua myös pienimmänkin särjen ylös. Ne ovat kuulemma niin viekkaita, että harrastelijalta tämä ei onnistu. Jäin miettimään, että olikohan se kalavale? Ehkä käyn vielä tänä vuonna kokeilemassa.  

 

Kevättalvella pilkkiminen käy jo nautiskelusta.

Samoin pilkkikisojen luonne näyttäytyi hyvin äkkiä minulle, saaliin sattuessa kohdalle käsi kävi nopsaan ja saalis sujahti reppuun ennätysvauhtia. Kisat tuntuvat muuttuneenkin paljon lapsuuden mielikuvista, suureet palkintosaaliit ovat enää isompien kisojen juttu ja myös porukka meinaa vähän ukkoutua. Tämä on nyt siis päätelmäni yksien pilkkikisojen perusteella ja juurikin kilpailijoiden mietteenä minulle.  

Mikä siinä pilkkimisessä sitten saaliin lisäksi viehättää? Itse lukeudun myös kevätauringon esille kairaamiin pilkkijiin, jotka mielellään viettävät aikaa jäällä. Kotiin palataan sitten nenä punoittaen, kylläkin ihan vain auringon voimasta.

Kevätaurinko saa myös Jahtikuksan Tanjan jäille, kuva pilkkikisoista Sotkamosta, josta tulossa myös juttua Jahtikuksan YouTube-kanavalle.

Kuva ja teksti: Tanja Heikkonen