Kevääseen kuuluu laturetki tunturiin. Huhtikuu, vielä syvälle toukokuuhun on monesti kelejä.
Pallas-Yllästunturin puisto tarjosi pari viikkoa sitten taas parastaan. Aurinko, tunturit, riekot riekkumassa pälvessä majapaikan edessä Sioskurussa. Kanjonit, kapuamiset ja pitkät laskut upeassa maisemassa.
Vuosikymmeniä sitten kuvausmatkalla Kuolan niemimaalla, avolouhoksia hiljaa katsellessani olin veteraaneille kiitollinen siitä, ettei Neuvostoliiton suunnitelmatalous päässyt Lappiin käsiksi.
Kommunisteilta Lappi suojeltiin asein. Kuinka nyt suojelisimme Lapin kapitalisteilta?
Ylläksen viereenkin pitää kuulemma rakentaa Soklin rautakaivos. Että saadaan 20 vuoden ajan louhia rahaa. Minun, riekon ja poromiehen mielestä ei tarvitse.
Eikä meidän tarvitse myöskään rakentaa Lappiin hotellihuonetta jokaiselle Kiinalaiselle. Jonottakoot.
Mutta kyllä se Sokli sinne avataan. Tarvitsemme fosfaattia, uraania ja niitä muita hyödykkeitä. Savukoskelaiset töitä. Eikä kaivoksen perustamiseen mene kuin yksi miljardi euroa.
Kun tässä nyt sain purnauskoneen lämpimäksi, todettakoon vielä, että moottorikelkkareittejä on maisemissa nyt jo liikaa. Jos ei saa suksia jalkaansa, ei tarvitse päästä joka nyppylän laelle ollenkaan. Ja koneella ajettuja latujakaan ei saa tehdä yhtään enempää, vaikka niitä myöten onkin kotimaisilla Optigrip-Karhuilla luksusta suihkia autiokämpille, viettämään eräelämää valmiiksi pilkottujen kuivien klapien lämmössä.
Perskeles. Minä tahdon ikäni lentää Stadista Lappiin sinivalkoisilla siivillä, suihkia tunturiin suomalaisilla sporttitikuilla, juoda suomalaista nokipannussa valmistettua Kulta-Katriinaa kämpän pihalla ja katsella riekkojen riekkumista tunturin pälvessä, näkemättä yhtäkään motorisoitua turistiryhmää tai savuttavaa kaivosta siinä maisemassa.
Toivottavasti joku voi kirjoittaa näin vielä vuonna 2118.
Teksti ja kuvat tunturista Olli Kangas