Possut villeinä

Mainitsin muutama vuosi sitten riistatutkijoille, että keskittykää villisikaan. ”Miksi?”, kysyttiin. Siksi, että se tulee olemaan kymmenen vuoden kuluttua hyvin keskeinen aihe riistaa koskevassa keskustelussa.

Kuusi vuotta on nyt kulunut. No. Sittemmin päätin ryhtyä seuramaan ASF:n levittäytymistä maailmalla ja villisikakannan kehittymistä kotosuomessamme. Tuli kirjoitettua uutisointia sikaruton leviämisestä ja nostettua asiaa esiin silloisessa päätoimittamassani aviisissa. Metsästäjät lähettivät kuvia ja antoivat tietoja villisikojen esiintymisestä. Possuja oli jo tuolloin laajalti.

Sittemmin viranomaiset löivät kovat piippuun. Annettiin asetus, jolla kiellettiin villisikojen ruokinta. Pientä lobbausta ja hups, asetus kumottiin yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin. Pari vuotta sitten perustettiin kaatokorvaus. Ryhdyttiin maksamaan pieniä summia rahaa, jotta villisiat saataisiin hävitettyä maasta. Lähes kaikki vastuutahot kiemurtelivat, koska olihan kyseessä myös mitä mielenkiintoisin riistaeläin ja myös maukas riistaruoka. Myös vastuuvirkamiehet ja järjestöjohtajat lähtivät ministereitä myöten kaikki innolla sikajahtiin. Olihan heillä yhteinen agenda. Siat on kerta kaikkiaan saatava hengiltä viimeiseen possuun saakka. Tosiasiassa he kyllä olivat myös nauttimassa sikajahdin jännityksestä ja mielellään olisivat varmasti ottaneet paistinkin mukaansa.

 

Kun kuskasin väkeä Ruotsiin tutustumaan villisian kannanhoitoon, metsästykseen sekä sen aiheuttamiin tuhoihin kymmenkuntavuotta sitten, näköpiirissä oli jo se mikä tulee tapahtumaan. Suomi on hyvä vauhtia saamassa uuden riistalajin. Ja niille, jotka sanovat minun puolustavan sikaa, tuotan pettymyksen. En ole koskaan sanonut, en sano, enkä tule sanomaan mitään puolesta, enkä vastaan. On kuitenkin mielenkiintoista seurata, kuinka villisikoja yritetään kaikin keinoin estää leviämästä maahamme, mutta silti kanta kasvaa yhä. Mistä itse asiassa on kysymys?

 

Suomessa tullaan tarvitsemaan kosolti osaavia koiria ja metsästäjiä aivan lähivuosina niin villisikojen kuin muidenkin riistaeläinten kannanhoidollisiin talkoisiin. Keinovalot, tappokorvaukset ja pakotteet eivät tule riittämään. Tahtotilaa ei ole. Vai onko? Onhan Suomesta tapettu aikoinaan majavat ja metsäpeurat sekä hirvikin lähes sukupuuttoon ja silloisilla varusteilla. Nyt ei saada muutamaa sikaa hengiltä vaikka käytössä on valot ja huippuoptiikka. Ennusteeni on Suomen villisikakannan voimakas kasvu. Edelleenkään en ota kantaa, onko se hyvä vai huono asia. Siinä on monta puolta.

 

Sillä aikaa kun seuraan villisian ympärillä vellovaa keskustelua sekä kannan rajoittamistoimien onnistumista, keskityn samalla itselleni uuden metsästyskoirarodun kasvattamiseen. Tällä rodulla sikoja pyydetään tuloksekkaasti länsinaapurissamme.

Panu Hiidenmies

Sika on selviytyjä

Villisika jatkaa levittäytymistään Suomessa. Villisikakanta kasvaa myös Ruotsissa, jossa kinnerpuuhun päätyy vuosittain jo yli 100 000 sikaa. Kukaan ei tiedä paljonko villisikoja Ruotsissa on, mutta voi olla, että kokonaiskanta on jo ylittänyt 300 000 yksilön rajan. Ruotsissa on jo paikoitellen niin runsas riistakanta kaiken kaikkiaan, että metsästäjät eivät kykene ehkä rajoittamaan kasvua. On kuusipeuroja, villisikoja, metsäkauriita, hirviä ja saksanhirvikantakin on kasvussa. Myös Suomen villisikakanta, 3500 yksilöä, on arvio, jota korjattiin taannoin ylöspäin. Todellisuudessa sikojen määrää on erittäin vaikea tarkasti arvioida.

Suomalaismetsästäjien hyvin tuntemassa Baltiassa sikakannat ovat romahtaneet. Syynä on afrikkalainen sikarutto. Siat ovat joko kuolleet tautiin tai ne on käskystä tapettu. Valtio on maksanut tapporahaa monin paikoin. Pyyntikorvausta villisioista maksetaan Suomessakin. Sikaruttoa ei kerta kaikkiaan tänne haluta. Taloudelliset vaikutukset olisivat liikaa. Villisikaa pidetään vaaratekijänä.

Kuljetin vuonna 2009 suomalaisen riistahallinnon edustajat Ruotsiin tutustumaan tilanteeseen hyvin tiheän villisikakannan alueilla. 2010 kehotin silloista riistantutkimuksen johtoa perehtymään villisikatilanteeseen tosissaan, koska ennustelin villisian olevan tulevina vuosina yksi kuumimmista riistakysymyksistä maassamme. Villisiat olisi voitu tuolloin hävittää Suomesta, ainakin nykyistä helpommin. Mutta ei hävitetty.

Villisikakanta jatkoi kasvuaan ja levittäytyi. Tietoa jaettiin seminaarien, koulutusten ja lehtiartikkeleiden muodossa. Aiheesta keskusteltiin paljon metsästäjien keskuudessa. Suomesta vieraili parhaimmillaan pelkästään Virossa noin 7000 metsästäjää vuosittain ja tavoitelluin saaliseläin oli juuri villisika. Sikajahti koettiin jännittävänä ja mielenkiintoisena. Asiat olivat hyvin. Possut olivat helposti saavutettavissa lauttamatkan päässä ja jahtitunnelma katossaan virolaisten jahtiveljien pistäessä parastaan. Ja mikä hienointa, ongelmat pysyivät Suomenlahden eteläpuolella.

Norjassa jyllää paha. Hirvieläinten näivetystauti on äärimmäisen helposti hirvieläinten välillä tarttuva ja maaperässä säilyvä tauti. Tautiin sairastuneita kuolleita eläimiä on löydetty Nordfjällan alueelta. Norja iski rajusti. Kun tautia tavattiin, alueen kaikki tunturipeurat tapettiin sairauden leviämisen estämiseksi. Kyllä. 1407 tunturipeuraa eli noin 10 % koko Norjan tunturipeurakannasta yksikertaisesti poistettiin. Eikä operaatio kestänyt kauaa.

Villisian metsästys ei ole helppoa, varsinkaan jos jahdista ja riistan käyttäytymisestä ei ole vielä kertynyt osaamista. Keskimääräinen kyttäysaika villisikaa kohden on Suomen tiheimmällä levinneisyysalueellakin on ollut 84 tuntia saalista kohden. Ja kyttääminen on aloitettu vasta sen jälkeen kun siat on ruokinnalla havaittu. Suomalaiset ovat taitavia metsästäjiä ja meillä on nykyisin kunnollinen optiikka sekä muut apuvälineet. Villisika on luonnon selviytyjä. Se on ovela ja kestää petoja sekä pakkasta. Se on taistelija, joka pakenee rajusti ja tarvittaessa kauas. Villisikaa metsästetään nyt aktiivisemmin kuin koskaan Suomessa. Silti kanta vaikuttaa kasvavan. Onko sika niin taitava selviytyjä, että se on jo onnistunut kaikesta huolimatta löytämään tiensä suomalaisten sydämiin jäädäkseen.

Teksti ja kuvat Panu Hiidenmies